Paperisilla matematiikan kokeilla on peruskoulussa jo pitkät perinteet. Opettajalle paperinen koe on vaivaton tapa suorittaa opetussuunnitelman arviointivelvoite. Oppilaiden suoriutumista on helppo verrata suhteessa arvioinnin kriteereihin ja opettaja pystyy suhteuttamaan oppilaan osoittaman suorituksen numeeriseksi arvosanaksi.
Onko tämä kokeessa osoitettu suoriutuminen osaamista? Mitä osaaminen ylipäätään on ja mitä summatiivinen koe todellisuudessa mittaa?
Koe on useimmille meistä tuttu konsepti: kokeeseen harjoitellaan ja päntätään, opettaja arvioi kokeen ja oppilaan saama arvosana kuvastaa hänen osaamistaan – vai kuvastaako? Matematiikan osaamisessa keskeisessä osassa ovat muun muassa käsitteellinen ymmärrys, ongelmanratkaisukyky ja matemaattinen keskustelutaito. Nämä jäävät perinteisissä kokeissa helposti hyvin vähälle huomiolle.
Pänttäämällä saavutettu kiitettävä arvosana saa oppilaalle hymyn huulille. Edellisillan uurastus on palkittu hienolla koearvosanalla. Onko saavutettu arvosana kuitenkaan osaamista? Kahden viikon kuluttua samainen oppilas saattaa olla autuaan tietämätön edellisessä kokeessa olleista asioista. Miten se on mahdollista – olihan hän juuri osoittanut kiitettävää suoriutumista aihealueen kokeessa. Osoittiko oppilas aihealueen kiitettävää osaamista vai kiitettävää muistamista? Bloomin taksonomiaan verraten oppilaan osaaminen olisi koetilanteessa todennäköisesti ollut alimmalla tasolla (muistaminen) – nyt kahden viikon jälkeen ei enää ehkä silläkään.
”Opiskellaan elämää, ei koulu varten”, sanoo monet opettajat oppilailleen. Kuinka hyvin summatiivinen koe ohjaa opiskelua tähän suuntaan? Kuinka hyvin summatiivinen koe ruokkii opiskelijan sisäistä motivaatiota?
Perusopetuslaki sanoo, että arvioinnin yhtenä tehtävänä on ohjata oppimista ja edistetää oppilaan itsearvintitaitoja. On sääli, että summatiivisten kokeiden arviointi on usein toteavaa, kun se voisi aivan yhtä hyvin olla oppimista kehitävää ja eteenpäin vievää. Nykyisessä opetussuunnitelman perusteissa painotetaan formatiivisen arvioinnin tärkeyttä. Miksi emme uskalla rohkeasti ottaa formatiivista arviointia nykyistä suuremmaksi osaksi oppimisprosessia? Onko reilua, että oppilaan arviointi perustuu usein isolta osin yksittäisten koenäyttöjen varaan ja hänelle ei usein anneta tosiasiallista mahdollisuutta parantaa suoriutumistaan? Virheet ovat keskeinen osa oppimisprosessia ja ne tunnustetaan myös tärkeiksi oppimiselle. Me opettajat voisimme viestiä näin oppilaillemme myös arvioinnin kohdalla.
Koekäytäntöä on syytä ravistella, tai ainakin pohtia niiden tarkoitusta kriittisesti. Joko-tai -tilanne ei välttämättä ole se ideaalein. Jokainen opettaja sovittaa omaan opetukseensa sopivan määrän erilaisia tapoja näyttää osaamistaan. Useimmilla meistä – myös meillä blogin kirjoittajilla – niihin kuuluu myös muutamia kokeita. On kuitenkin hyvä huomata se tosiasia, että opetussuunnitelman kaikkia tavoitteita ei voi mitenkään arvioida vain kokeiden perusteella. Toisaalta, opetussuunnitelmassa painotetaan monipuolisten arviointimenetelmien käyttöä sekä oppilaan osallisuutta arvioinnissa. Summatiivisten kokeiden rinnalle tarvitaan siis välttämättä paljon muutakin – ja ilman summatiivisia kokeitakin pärjätään tai pärjättäisiin vallan mainiosti!
