Aloitin tänä syksynä ensimmäistä kertaa yläkoulun matematiikan opettajana. Tätä ennen työskentelin muutaman vuoden opettaen matematiikan peruskursseja diplomi-insinööriopiskelijoille. Kesällä tuttavat pelottelivat minua suurella muutoksella, mitä tulen kohtaamaan vaihtaessani aikuisopiskelijat teini-ikäisiin. Yliopistossa opetustyylini on ollut erittäin keskusteleva. Olen tykännyt siitä, että oppilaat haastavat minua kimuranteilla kysymyksillään ja tuovat esille omat erilaiset ratkaisutapansa. Pelkäsin, että yläkoulussa oppilaat eivät innostu keskustelemaan kanssani matematiikan hienouksista vaan joudun yksikseni höpisemään luokan edessä.
Pelkoni on ainakin huikealla 6 viikon yläkoulukokemuksella ollut täysin turha. Opetus on ollut erittäin vuorovaikutteista ja oppilailta eivät kysymykset ole loppuneet kesken. Voisin jopa sanoa, että keskustelua on syntynyt enemmän kuin yliopistokursseillani. Toki nyt joudun hiukan ponnistelemaan, että innokas puheensorina pysyy matematiikassa.
Yliopistossa opettaessani jouduin ponnistelemaan oman substanssiosaamiseni kanssa. Aivan samalla lailla yläkoulussa joudun pohtimaan tarkasti vastauksiani oppilaiden kysymyksiin. Miten selittää seiskaluokkalaiselle, miksi -1 x (-1) = 1 tai -32 = – 3 x 3? Molemmat ovat laskuina helppoja, mutta hankalia pukea käytännön tasolle. Toisaalta juuri näistä tehtävistä on syntynyt hedelmällistä keskustelua oppilaiden kanssa.
Kokonaisuudessaan kun vertaan edellisiä kuutta viikkoa aiempaan opetuskokemukseeni, yllättävän harva asia on työssäni muuttunut. Molemmissa suurimmassa roolissa on vuoropuhelu oppijoiden kanssa. Tämä vuoropuhelu sivuaa niin matematiikan substanssin kuin hyviä tapoja opiskella matematiikkaa – sekä yläkoulussa että yliopistossa.
